Monien terveyssivustojen (esim. Terveyskirjasto, WHO) terveyden määritelmä on ns. täydellinen fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin tila. Mietin, että kuka oikeastaan täyttää nämä kaikki laatikot. Vaikkakin useimmiten painotetaan, että terveys on muuttuva tila, johon vaikuttavat monet eri tekijät eri hetkissä. Terveys on helppo myös yhdistää normaaliuteen. Jos sosiaalinen, fyysinen ja/tai psyykkinen tila eroaa ”normaalista” on ”epänormaali”. Kosmeettisesta aspektista puhumattakaan. Ja mikä/ kuka on luonut edes ajatuksen normaalista, jos terveys = normaalius on dynaamista, muuttuvaa.
Tästäkin aiheesta pystyisi kirjoittamaan kirjoja, ja viedä ajatusketjuja niin pitkälle kuin vain jaksaisi. Kosmeettisesti, sekä yhteiskunnan silmissä minut luokiteltaisiin varmasti ”normaaliksi”. Etenen johonkin suuntaan elämässäni, maksan laskut ja verot, teen töitä ja opiskelen, ja sosiaalinen kuplani sykkii ja kukkii. Olen siis kykeneväinen toimimaan, psyykkinen tilani ei luultavasti huuda toistaiseksi sos. ”Normaalin” määritteleminen on silti mielestäni asia, johon ei tarvitsisi koskea.
Hiljattain tapahtui jotain, joka sai minut surulliseksi, vihaiseksi ja ajattelemaan ”normaaliutta”. Perheenjäseneni on vaikeasti kehitysvammainen (en pidä tästä sanasta, sanaan vammaisuus liittyy niin paljon negatiivista ja julmaa konnotaatiota), joka pärjää elämässään mielestäni verrattain hyvin. Kehitysvamma ei välttämättä tarkoita suoraan sitä, että henkilöllä olisi epilepsia. Epilepsia on joukko sairauksia, joihin liittyy taipumus saada kohtauksia. Oireet vaihtelevat. Epilepsiakohtaukset ovat aivojen sähköisen toiminnan hetkellisiä häiriötiloja. Kuka vaan voi sairastua epilepsiaan.
Perheenjäsenelläni kuitenkin on epilepsia, tosin viimeisimmän kohtauksen olen todistanut vuosia, vuosia sitten. Tänä kesänä kuitenkin päädyttiin tilanteeseen, jossa näin tapahtui. Vaaraa ei loppujen lopuksi ollut, mutta se säikäytti. En säikähtänyt itse kohtausta, vaan hoidon saamisen, sekä hoidon antamisen vajaavaisuutta. Eniten kuitenkin säikähdin sitä mitä kohtauksen saanut sanoi. Koko elämäni ajan olen vierestä todistanut kehitysvammaisen henkilön hyväksikäyttöä monella eri saralla, kiusaamista, kalvavaa sellaista, että toiseuttamista ”normaalista” poikkeavuuden takia.
Kun epilepsiakohtaus oli ns. aktiivinen, läheiseni hoki minulle: ”Anteeksi, anteeksi. Anteeksi etten ole normaali. Anteeksi. Häpeätkö minua? Olisinpa vain normaali. Kunpa olisin normaali. Anteeksi, etten ole. Oon vaan tämmöinen kehitysvammainen. Ei mulla oo mitään väliä. Anteeksi”. Ja hän itki.
Olin hössöttänyt vieressä epätoivoisesti avun saamisen kestämisen takia, mutta pysähdyin tähän. Mitä siinä voi sanoa? Mitä voisin sanoa siinä ihmiselle, joka on rikki siitä, että on olemassa ”normaalin” ja ”epänormaalin” määritelmät, joita yhteiskunta ja yksittäiset ihmiset ruokkivat vuosikymmen toisensa jälkeen. Mitä siinä voi sanoa muuta, kun että ”olet hyvä, täydellinen ja riittävä juuri sellaisena kuin olet” ja toivoa, että se parantaisi. Vaikka eihän se paranna. Miten siis imeä ”normaalin” ja ”epänormaalin” myrkky pois, jottei se ahmaisisi ihmisiä ympäriltään? Miten voisimme kaikki vain hyväksyä ihmiset sellaisina, kuin he ovat.
Ensihoitajien tehdessä lähtöä kodistani halasimme ja silitin hänen hiuksiaan, ja miten toivoin, että voisin saada siskoni ymmärtämään, että hän riittää.
